Sinä kerrot
kuinka nukahdit
käytävämatolle
pää koiran turkkia
vasten
kuinka poljit
pyörääsi ja itkit
kun koirasi kuoli
että koira merkitsi
sinulle
enemmän
kuin isäsi ja
äitisi
jotka eivät koskaan
olleet selviä
tai eivät olleet
kotona
ja jotka eivät
tienneet
mitä olisivat
sinulla tehneet
Se on niin
surullista
ja sinä itket
Istun tuolissa
vastapäätä sinua
ennätän ajatella
paljon
sillä tarina ei ole
lyhyt
eikä tämä ole
ensi kerta
kun kuulen sen
Sinä kerrot
ja minä istun ja
mietin
miksi et sano mitään
niistä illoista kun
sinun lapsesi
eivät ole
uskaltaneet nukkua
vaan ovat
livahtaneet pakoon
ja pitäneet sinua
silmällä piiloistaan
ei kai isä ole
alkanut
juoda taas
kuinka isä voi
ei kai täällä
haise
konjakki
ei kai hän ihan
varmasti juo
tänä yönä?
Kun sinä itket
itsesi uneen
-- on niin sääli
sinua
sinullahan oli isä
joka oli
alkoholisti
minä istun ja
mietin milloin
vihani
tulee polttamaan
sinut
valkoiseksi tuhkaksi
Kun sinä makaat
siinä ja nyyhkytät
ajattelematta
hiukkaakaan
että sinunkin
lapsillasi on
isä
(Tikkanen, M.,
1978.)
Näin kirjoittaa
Märta Tikkanen kirjassaan Vuosisadan Rakkaus tarina. Kirjassaan
Tikkanen riisuu perheeltään kulissit ja työntää vahvaakin
vahvempia runoja lukijan kasvoille. Niissä vuorottelvat suru, viha,
sääli ja häpeä. Kerronta on niin vahvaa, että ihan lukijanakin
tulistuu ja lapsiakin käy sääliksi. Kirjassa maistuu kapina Märtan
kirjailija miestä Henrik Tikkasta kohtaan. Minusta tuntuu, että
tämän kirjan kirjoittaminen on ollut Märta Tikkaselle omaterapiaa,
mutta miltä mahtoikaan aviomiehestään tuntua kirjaa lukiessa.
Henrik Tikkanen on itse tehnyt tunnustuksen elämästään kirjassaan
Mariankatu 26, joka ilmestyi 1977, ja vain vuoden päästä ilmestyi
Märtan runokirja vastineeksi sille. Kirjailijat varmasti
käsittelevät omaa elämäänsä juurikin kirjoittamalla. Mutta kun
se julkaistaan, se alkaa tuntua samalta, kuin nykyaikana kun
laitetaan kaikki henkilökohtaiset asiat nettiin ja Naamakirjassa
tapellaan oman siipan kanssa julkisesti. Näinkö kirjailija
perheessä ratkaistaan ongelmia? Minun ehkä pitäisi perehtyä herra
Tikkasen kirjaa, jotta voisin muodostaa asiasta paremman mielipiteen.
Valitsin yllä
olevan runon, koska se antoi minulle eniten ajateltavaa ja
oivallusta. Aivan viimeinen kappale herättää ja pysäyttää. En
ole vain yhtä tai kahta kertaa istunut kuuntelemassa, kun aikuinen
ihminen nyyhkii onnetonta lapsuuttaan aivan tuiterissa. En toki halua
vähätellä näitä surullisia kokemuksia, mutta runossa on hyvä
pointti. Moni näistä aikuisista jotenkin unohtaa, että heillä on
lapsia, joille he tekevät aivan samoin kuin omat vanhemmat heille.
Olisiko vanhempi voinut katkaista kierteen ja luoda lapsilleen
parempaa mitä itsellä ei ollut? Eikö se ole vanhemman
velvollisuus? Tiedän kyllä, että kaikki eivät pysty, ja minun on
turha osoitella siinä syyttävällä sormella, mutta pistää vaan
miettimään.
Hyvät lukijat tämä
ei ollut lainkaan hyvän mielen postaus, tämä oli onnettomien,
mutta vahvojen runojen postaus. Ehkä ensi kerralla jotain kevyempää.
Kaikella rakkaudella
Sufna
